Milloin opimme hyödyntämään luonnon ilmaisia ekosysteemipalveluita?

Viime tiistain (13.9.11) ympäristölautakunnan kokouksessa käsittelimme Bröändan- ja Mellukyläpuron siirtämistä Vartiokylänlahden pohjukkaan suunniteltavan tulvapenkereen tieltä. Nykyistä purouomaa joudutaan siirtämään 400 metrin matkalta. Penkereen pituus on 870 metriä ja harjakorkeus noin 2,5 metriä. Lisäksi rakennetaan tulvapumppaamo ja sulkuluukkukaivo. Vartiokylänlahden pohjukan meritulvariskialueelle (merivesi NN +2.00 m) sijoittuu noin 30 asuinrakennusta. Tulvasuojauksen toteuttaminen tulee arvion mukaan maksamaan noin 2 milj. euroa. Tämän päälle tulee huoltokustannukset.

Tulvasuojauksen alle jää osittain Helsingin kaupungin luonnonsuojeluohjelmassa mukana oleva Varjakanpuiston tervaleppäluhta. Kaupungin teettämän kasvillisuusarvioinnin mukaan tulvapenkereen rakentaminen tai purouoman siirtäminen ei heikennä arvokkaimpien kasvilajien kasvupaikkoja. Suurin uhka lienee lisääntynyt kuivuus, kun merivesi ei pääse enää vapaasti virtaamaan kohteeseen.

Tulvariski on vakava asia, joka pitäisi huomioida perusteellisesti jo kaavoitusvaiheessa. Jälkeenpäin rakennettu tulvasuojajärjestelmä maksaa ja on aina altis vaurioille. Paras ja ehdottamasti järkevin tapa suojautua mahdollisilta tulvilta on jättää tulvariskialueet rakentamatta. Tulvariskialueille pitäisi kehittää oma kaavamerkintänsä ja alueiden luonnon biotooppien kykyä toimia tulvien tasaajina pitäisi tukea. Vartiokylänlahden pohjukka on oivallinen esimerkki siitä kuinka luonnon omat systeemit toimivat tehokkaasti tulvan tasaajana. Kohteelle on syntynyt tulvimisesta hyötyvä luhtainen elinympäristö.

Helsingissä on edelleen monia kaavoittamattomia tulvariskialueita. Tulva on luonnonilmiö, josta muodostuu riski vasta sitten, kun alue kaavoitetaan rakentamiselle (asuminen, työpaikat ym.). Otammeko tietoisen riskin ja rakennamme tulva-alueelle ja kannamme siitä painavan ja kalliin vastuun?