Meille opetettiin 80-luvulla koulussa, että ”vihreä vallankumous” maatalouden tekninen kehitys ja siirtyminen alkuperäisistä lajikkeista tuottoisiin lajikkeisiin olisi vastaus kasvavaan ruokatuotantoon. Tuohon aikaan uskottiin vahvasti myös maapallon merten ehtymättömään protetiinivarastoon ja kalatalouteen. Sitten alkoi romahdus. Viestejä kantautui ympäri maailmaa, että tehotuotanto-malli ei sittenkään ollut kestävä ratkaisu. Kansainvälisessä ekosysteemipalvelut konferenssissa Balilla sain tilaisuuden kuulla balilaisen esimerkin kuinka ulkopuolelta tuotu teknis-taloudellinen järjestelmä voi romahduttaa kestävän ja toimivan sosio-ekologisen järjestelmän.

Balilla riisintuotanto ja –viljely on kehittynyt vuosituhannen myötä erittäin tehokkaaksi järjestelmäksi. Riisinviljelyssä hyödynnettävä vesi saa alkunsa Balin vuoristosta, jossa vulkaaninen maaperä on erittäin fosoforirikasta. Valuma-alueen vesien hallinta ja johtaminen vuoristoisen riisiterassien käyttöön on koko järjestelmän ja riisinviljelyn kulttuurin ydin. Viljelijät muodostavat yhteisön, joka perustuu vesijärjestelmään. Kaikki samassa järjestelmässä olevat riisinviljelijät kuuluvat ns. Sabuk-yhteisöön, joka huolehtii riisiviljelyn vesijärjestelmästä. Uskonnolliset seremoniat ovat tärkeä osa balilaista ja hindulaista riisinviljelykulttuuria.

Kaikki alueen sabuk-yhteisöt ja viljelijät kokoontuvat säännöllisesti ja päättävät yhteisesti riisinviljelyn kiertoajan, jonka perusajatuksena on synkronisoida koko systeemi ennen kaikkea tuholaisten torjumiseksi. Sadonkorjuun jälkeen ennen uutta istutusta riisinviljelypellot ovat paljaita eivätkä tarjoa ravintoa tuhoeläimille. Riisinviljelyssä istuttaminen noudattaa tarkasti vuodenaikaiskiertoa ja on sidottu tiettyyn ajankohtaan.

Vuosituhannen ajan perinteinen järjestelmä oli riittävän tuottoisa, itseriittoinen, eikä lisäravinteita tai torjunta-aineita tarvittu, kunnes uudet tuulet lännestä 1960-luvulla viesti uusista tehokkaista keinoista, kuinka moninkertaistaa hehtaarikohtainen sato ja samalla saada useampi sato saman vuoden aikana. Alkoi tehokkuuden valtakausi, jonka Indonesian viranomaiset omaksuivat nopeasti. Laki kielsi perinteiset menetelmät ja vaati viljelijöitä siirtymään uusiin, nopeakasvuisiin lajikkeisiin. Tuotantoa tehostettiin lisälannoituksilla. Hehtaarikohtainen sato kasvoi, kunnes alkoi romahdus – pala palalta.

Ensin tulivat tuhohyönteiset. Synkronoidun kierron loppuessa pelloilla riitti syötävää ympäri vuoden. Viljelijät joutuivat aloittamaan torjunta-aineiden käytön.  Tuholaisten kehittyessä resistensseiksi torjunta-aineiden käyttöä on jatkuvasti lisättävä. Lisätty fosforilannoite ei hyödytä riisikasvustoa lainkaan. Sen sijaan ravintolisä valuu mereen aiheuttaen valtavan ravinnekuormituksen meriekosysteemeihin, joka taas lisää rannikkoalueiden leväkasvua, joka johtaa herkkien koralliekosysteemien kuolemiseen.

Riisinviljelyn tehotuotanto romahdutti perinteisen järjestelmän ja paikallisten riisinviljelijöiden itsenäinen päätöksentekovalta siirtyi valtion viranomaisille. Tuhohyönteisistä tuli suuri ongelma. Taloudellis-tekninen kehitys valui hukkaan aiheuttaen katastrofin meriekosysteemeissä. Olemmeko oppineet mitään?

Toivoa vielä on. Vaikka suurin osa tämän päivän viljelijöistä ovat omaksuneet tehotuotantomallin, vanhoja perinteitä halutaan herättää henkiin. Monet projektit pyrkivät palauttamaan perinteistä järjestelmää. Indonesian valtio hyväksyi vuonna 2010 lakimuutoksen, joka sallii perinteisen riisinviljelyn Balilla, eikä velvoita viljelijöitä käyttämään lisäravinteita.

Balin esimerkki vahvisti käsitystäni, ettei ole olemassa yhtä mallia tai järjestelmää, joka voitaisiin tehokkaasti omaksua kaikkialla välittämättä paikallisista tekijöistä.  Kehitysmaatutkimus on jo kauan nostanut esille, kuinka tärkeää on osallistaa paikallisia ja kunnioittaa heidän kulttuuriaan, toimintatapoja ja oppia heidän järjestelmistään. Miten tuhatvuotiselle järjestelmälle, joka on kunnioittanut luonnonkiertoa ja on riippumaton ulkopuolisesta lisäpanoksesta (fosfori, torjunta-aineet) voidaan antaa taloudellinen arvo tai arvottaa nykyisen taloustieteen nimissä? Ekosysteemipalvelut –lähestymistavan pitäisi ennen kaikkea nostaa esille tämänkaltaisia sosio-ekologisia systeemejä, jotka ovat kestäviä.