Monimuotoisuuden suojelu vaatii poliittista profiloitumista

Eilen julkaistiin 4. kansallinen uhanalaisuusarvio Suomen lajeista, joka perustuu Kansainvälisen luononsuojelujärjestön IUCN:n arviointikriteereihin. Maailmanlaajuisessa vertailussa Suomen arvio on huippuluokkaa, koska Suomessa tunnetusta n. 45 000 lajista uhanalaisuus kyettiin arvoimaan 21 398 taksonista mikä on noin 47 % lajistosta. Suomessa on pitkät perinteet lajistotutkimuksessa ja lajiharrastuksessa, joiden ansiosta voidaan tehdä luotettavia arvioita lajien ja niiden populaatioiden mahdollisuudesta säilyä tulevaisuudessa. Jotta nykyistä tietotasoa voidaan entisestään syventää, on huolehdittava Luonnontieteellisten keskusmuseoiden ja muiden lajisto- ja taksonomian perustutkintoa ja tietokantoja ylläpitävien tutkimushenkilöiden työ riittävällä budjettirahoituksella.

Uuden uhanalaisuusarvion mukaan metsät säilyttivät edelleen ykkösasemansa uhanalaisten lajien ensisijaisena elinympäristönä (36 %). Perinnebiotoopit on toinen uhanalaisten lajien hotspot-elinympäristö.

Seurasin uhanalaisuuden julkistamistilaisuutta suorana nettilähetyksenä kodista käsin. Uhanalaistumisselvityksessä ei noussut minulle biologina mitään yllättävää tietoa, mutta sen sijaan jäin pohtimaan Riku Lumiaron esitystä miten tiedottamisella voidaan edistää monimuotoisuuden suojelua. Hän toi esityksessään esille erittäin mielenkiintoisia selvityksiä kansalaisten ympäristötietoisuudesta. Tiedebarometri 2010 mukaan me suomalaiset seuraamme ja luotamme tieteteelliseen tietoon ja teknologiaan erittäin paljon (57 % vastanneista). Ympäristö- ja luontoasioita seurasi 77 % vastanneista. Tästä huolimatta ainoastaan 9 % suomalaisista on huolestunut monimuotoisuuden vähenemisestä Suomessa, kun vastaava luku oli Ruotsissa 35 % ja Euroopassa 42 %. Miksi monimuotoisuuden suojelu ei huoleta suurta yleisöä?

Luonnon monimuotoisuus-keskustelu näyttää hukkuneen ilmastonmuutoksen alle. Kööpenhaminan ilmastokonferenssia oli seuraamassa useita tuhansia toimittajia, kun vastaavasti Nagoyn monimuotoisuus-konferenssia seurasi muutama sata. Olen Lumiaron kanssa samaa mieltä, että tarvitsemme lisää poliittista keskustelua ja linjauksia luonnon monimuotoisuuden suojelun puolesta. Kunnallispolitiikassa tämä tarkoittaa, että luonnon monimuotoisuuden suojelu on nostettava yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi, kun edistetään eheää yhdyskuntarakennetta ja päätetään kaavoituksesta tai maankäytöstä.

Olen seuraamassa kaupunkiekologian seminaaria, jossa pohditaan pitääkö luonnon monimuotoisuutta suojella kaupunkiympäristössä. Ekosysteemipalvelut - luonnon tuottamat hyödyt kaupunkilaisille - ovat konkreettinen keino julistaa ja osoittaa monimuotoisuuden tärkeyttä kansalaisille, päättäjille ja suunnittelijoille. Tutkija Saara Vauramo tiivisti mielestäni kaupunkiluonnon merkityksen erinomaisesti.

"Puhumme, että sademetsät ovat maapallon keuhkot. Kun puhumme luonnosta kaupungissa voisimme ajatella, että keuhkojen lisäksi luonto on kaupungin maksa, joka puhdistaa ja sitoo ilmaiseksi ja tehokkaasti myrkyllisiä yhdisteitä. Se on myös kaupungin munuaiset, jotka suodattavat veden epäpuhtaudet ja tuottavat puhdasta vettä. Ja ennen kaikkea se on kaupungin sydän, joka tarjoaa kaupunkilaisille elämyksiä, hyvinvointia ja terveyttä."