Helsingin kaupunki on päättänyt karsia alkuraskauden neuvolakertoja. Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen, joka tapahtuu yleensä raskausiikkojen 8-9 välillä, seuraava neuvolassa käynti on vasta 22. raskausviikolla. Helsingin terveystoimi kokee, että kolme alkuraskauden (rv 9-20 välillä) neuvolassa käyntiä ja alkuraskauden lääkärissä käynti voidaan korvata kahdella ultra- seurannalla (rv 10-12 ja rv 20-22). Ajatus on käsittämätön. Odottaessani esikoistani ja toista lastamme kävin sekä kahdessa ultrassa että neuvolassa alkuraskauden aikana.
Ensisynnyttäjälle raskaus voi olla erittäin hämmentävä kokemus. Neuvolassa käynti tuo uuteen tilanteeseen jonkinlaisen varmuuden tunteen, että minussa todella kasvaa uusi elämä. Neuvolakäynneillä voi hakea apua ja keskustella ristiriitaisista tunteistaan. Kynnys on nykykäytännössä huomattavasti korkeampi , jolloin odottajan täytyy itse ottaa yhteyttä neuvolaan.
Kaikkein eniten olen huolissani äideistä, jotka jatkavat odotuksen aikana alkoholin, huumeiden tai lääkeaineiden väärinkäyttöä. Riskikäyttäjien tunnistaminen on todennäköisempää neuvolakäyntien yhteydessä. Nämä tulevat äidit tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen. He eivät välttämättä osaa tai eivät uskalla hakea sitä itse. Kaksi ultrakäyntiä ei millään muotoa voi korvata neuvolakäyntien tuomaa tukea ja mahdollisuutta seurata äidin ja lapsen hyvinvointia.
Toivon että nykykäytäntö on ohimenevä kokeilu ja vanhaan malliin palataan mahdollisimman pian.
lauantai 5. heinäkuuta 2008
perjantai 27. kesäkuuta 2008
Pohjois-Karjalan vaaramaisemista
Olen viettämässä kesälomaa sukulaisteni kanssa Pohjois-Karjalassa. Kävimme tutustumassa Valtimon kunnassa sijaitsevaan Murtovaaran talomuseolla. On hämmentävää tietää että vielä 70 vuotta sitten syrjäseuduilla elettiin savupirteissä. Savupirttien ilmanlaatu ei todellakaan olisi voinut kilpailla nykyisten kaupunki-ilman laadun kanssa.
Yli sata vuotta vanhoihin puurakenteisiin tutustuminen herätti kunnioitukseni perinnerakentamista kohtaan. Onneksi kiinnostus perinteiseen rakentamistyyliin näyttää lisääntyneen opiskelijoiden ja itserakentajien keskuudessa. Murtovaaran perinnepirtti on pysynyt pystyssä yksityisten tukemana ja talkoovoimin. Helsingistäkin löytyy monia upeita perinnerakennuksia, mm. Lammassaaressa sijaitseva vuonna 1905 valmistunut "Pohjolan pirtti" -rakennus on vierailun arvoinen. Tilaa voi vuokrata raittiusyhdistys Koitolta omia tilaisuuksia varten. Sijainti on haasteellinen, paikalle pääsee vain joko kävellen Vanhakapunginlahden luonnonsuojelualueen halki tai pienveneellä.
Yli sata vuotta vanhoihin puurakenteisiin tutustuminen herätti kunnioitukseni perinnerakentamista kohtaan. Onneksi kiinnostus perinteiseen rakentamistyyliin näyttää lisääntyneen opiskelijoiden ja itserakentajien keskuudessa. Murtovaaran perinnepirtti on pysynyt pystyssä yksityisten tukemana ja talkoovoimin. Helsingistäkin löytyy monia upeita perinnerakennuksia, mm. Lammassaaressa sijaitseva vuonna 1905 valmistunut "Pohjolan pirtti" -rakennus on vierailun arvoinen. Tilaa voi vuokrata raittiusyhdistys Koitolta omia tilaisuuksia varten. Sijainti on haasteellinen, paikalle pääsee vain joko kävellen Vanhakapunginlahden luonnonsuojelualueen halki tai pienveneellä.
tiistai 17. kesäkuuta 2008
Asuntoja vai luontoarvoja
Helsingin kaupunkiin liitetään vuoden alusta 30 km2 kokoinen alue Lounais-Sipoosta. Helsinki jatkaa laajentumistaan itään. Kaupunkisuunnittelijat ovat jo kovaa vauhtia suunnittelemassa alueelle asuntoja: kunnianhimoisena tavoitteena on asuttaa alueelle vähintään 30.000 onnellista helsinkiläistä. Moni poliitikko lienee haaveillut uudesta "pientalo -keitaasta", kaupunginosasta, joka pitää hyvätuloiset veromaksajat Helsingin rajojen sisäpuolella.
Suunnitelmiin on tullut pieni mutka matkaan. Nimittäin alueella on epämiellyttävä määrä suojeluvarauksia. Luovummeko siis ennemmin asuntotuotannosta kuin luontoarvoista? On erittäin rumaa politiikkaa asettaa asuntotuotanto ja luonto vastakkain. Sen sijaan, nyt olisi pääkaupunkimme aika lunastaa vahvistamansa Helsingin ekologisen kestävyyden 2005-2008 mukaiset tavoitteet luonnon monimutoisuuden turvaamisesta ja vaalimisesta. Myös luonnonsuojelulain 6 §:n mukaan kunnilla ja kaupungeilla on vastuu luonnonsuojelun edistämisessä. Lounais-Sipoon alue pitää rakennuttaa maltillisesti, luontoarvoja kunnioittaen ja ilman turhia vastakkainasetteluita.
Lue asiasta lisää:
Asiantuntijat Lounais-Sipoon suunnittelusta
Sipoonkorven kotisivut
Sipoonkorven ulkoreittisuunnitelma ja luontoselvitys
Suunnitelmiin on tullut pieni mutka matkaan. Nimittäin alueella on epämiellyttävä määrä suojeluvarauksia. Luovummeko siis ennemmin asuntotuotannosta kuin luontoarvoista? On erittäin rumaa politiikkaa asettaa asuntotuotanto ja luonto vastakkain. Sen sijaan, nyt olisi pääkaupunkimme aika lunastaa vahvistamansa Helsingin ekologisen kestävyyden 2005-2008 mukaiset tavoitteet luonnon monimutoisuuden turvaamisesta ja vaalimisesta. Myös luonnonsuojelulain 6 §:n mukaan kunnilla ja kaupungeilla on vastuu luonnonsuojelun edistämisessä. Lounais-Sipoon alue pitää rakennuttaa maltillisesti, luontoarvoja kunnioittaen ja ilman turhia vastakkainasetteluita.
Lue asiasta lisää:
Asiantuntijat Lounais-Sipoon suunnittelusta
Sipoonkorven kotisivut
Sipoonkorven ulkoreittisuunnitelma ja luontoselvitys
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
Saammeko huolestua vai leimataanko se heti nimbyilyksi?
Viime viikkoina on Helsingin sanomissa ja Töölöläisessä keskusteltu Ruusulankadulle ja muualle Helsinkiin sijoitettavista tukiasumismuodosta eli ns. asuntoloista. Projektit ovat osa ympäristöministeriön laatimaa 2008-2011 asunnottomuusohjelmaa, jonka tavoitteena on puolittaa asunnottomien määrä koko maassa vuoteen 2011 mennessä.
Paikallisasukkaat ovat vastustaneet etenkin Töölööseen sijoitettavaa n. 90 (tämän hetkinen tietoni) asunnon tukiasuntolaa. Ruusulankadun asuntolan kohdalla vastustus on johtunut myös paisuneista huhupuheista, kun tarkkaa tietoa ei ole ollut saatavilla. Kerran jos toisenkin on ilmaan heitetty ajatus "nimbyilystä" not in my backyard -ilmiöstä. Taustalla voi olla hyvin erilaisia tekijöitä, jotka johtavat vastustukseen kuten Riitta Kuparinen väitöskirjatyössään toteaa. Hän tutki Marjaniemeen sijoitettavan kehitysvammaisille tarkoitetun asuntolan kohtaamasta vastarinnasta vuosina 1997-2000.
On luonnollista, että henkilö terästäytyy, kun mahdollinen muutos koskee hänen lähiympäristöään. Mielestäni meillä jokaisella on oikeus huolestua lähellä tapahtuvista muutoksista - olla aidosti huolestuneita. Tästä huolimatta uskon vahvasti meidän jokaisen kykyyn hyväksyä syrjäytyneiden ihmisten tukemisen myös lähialueellaan. Mutta se vaatii negatiivisten tunteiden läpikäymisen yhdessä muiden samaa tuntevien kanssa. Pahinten mahdollisten vaihtoehtojen läpikäyminen (ennakoimattoman väkivallan ja pelon lisääntyminen) ja ääneen puhuminen eivät tarkoita sitä, että emme olisi valmiita hyväksymään muutosta.
Uusia tukiasuntoloita suunniteltaessa on heti alussa otettava huomioon paikallisasukkaiden huolestuminen ja toisaalta tukiasuntoa hyödyntävien asukkaiden sopeutumiskyky uuteen asuinympäristöön. Kuntoutettavien, vahvasti elämässä jo kiinni olevien henkilöiden on helpompi kohdata mahdollinen paikallisasukkaiden vastustus ja toisaalta sopeutua normaaliin elämänrytmiin kuin henkilön, jolla millään ei ole mitään väliä. Paikan valinta ei voi ainoastaan perustua siihen mistä saadaan hankittua sopiva kiinteistö.
Paikallisasukkaat ovat vastustaneet etenkin Töölööseen sijoitettavaa n. 90 (tämän hetkinen tietoni) asunnon tukiasuntolaa. Ruusulankadun asuntolan kohdalla vastustus on johtunut myös paisuneista huhupuheista, kun tarkkaa tietoa ei ole ollut saatavilla. Kerran jos toisenkin on ilmaan heitetty ajatus "nimbyilystä" not in my backyard -ilmiöstä. Taustalla voi olla hyvin erilaisia tekijöitä, jotka johtavat vastustukseen kuten Riitta Kuparinen väitöskirjatyössään toteaa. Hän tutki Marjaniemeen sijoitettavan kehitysvammaisille tarkoitetun asuntolan kohtaamasta vastarinnasta vuosina 1997-2000.
On luonnollista, että henkilö terästäytyy, kun mahdollinen muutos koskee hänen lähiympäristöään. Mielestäni meillä jokaisella on oikeus huolestua lähellä tapahtuvista muutoksista - olla aidosti huolestuneita. Tästä huolimatta uskon vahvasti meidän jokaisen kykyyn hyväksyä syrjäytyneiden ihmisten tukemisen myös lähialueellaan. Mutta se vaatii negatiivisten tunteiden läpikäymisen yhdessä muiden samaa tuntevien kanssa. Pahinten mahdollisten vaihtoehtojen läpikäyminen (ennakoimattoman väkivallan ja pelon lisääntyminen) ja ääneen puhuminen eivät tarkoita sitä, että emme olisi valmiita hyväksymään muutosta.
Uusia tukiasuntoloita suunniteltaessa on heti alussa otettava huomioon paikallisasukkaiden huolestuminen ja toisaalta tukiasuntoa hyödyntävien asukkaiden sopeutumiskyky uuteen asuinympäristöön. Kuntoutettavien, vahvasti elämässä jo kiinni olevien henkilöiden on helpompi kohdata mahdollinen paikallisasukkaiden vastustus ja toisaalta sopeutua normaaliin elämänrytmiin kuin henkilön, jolla millään ei ole mitään väliä. Paikan valinta ei voi ainoastaan perustua siihen mistä saadaan hankittua sopiva kiinteistö.
perjantai 23. toukokuuta 2008
Onko Helsinki onnellisten ihmisten kaupunki?
Ihmisellä on eilen, tänään,
ihmisellä on huomenna,
hiirivaari mietiskeli.
Syveni ryppy otsassa.
Ihmisellä on kaikki ajat,
hiirellä nyt, siis ahtaat rajat.
Mutta - ja tässä vaari empi:
Onkohan ihminen onnellisempi?
-Tuula Karolainen, Kuono kohti tähteä, Lasten keskus, Helsinki 2005, Finlandia Junior -voittaja 2005
Helsingin vihreiden yleiskokouksessa huhtikuussa onnellisuutta ehdotettiin yhdeksi vaaliteemaksi. Kannatan ajatusta lämpimästi. Mitä onnellisuus oikeastaan on? Onko se yhtä kuin hyvä elämä? Ja ennen kaikkea voimmeko pitää Helsinkiä onnellisena kaupunkina? Perinteisesti onnellisuutta on mitattu neljän mittarin avulla: varallisuus, ihmissuhteet, työllisyys ja terveys/hyvinvointi.
Varallisuus ja onnellisuus. Olen samaa mieltä väitteestä että raha tuo onnea – tiettyyn rajaan asti. Kun rahan puuttuminen hallitsee arkea ja se on syy perheriitoihin ja väsymiseen, voi lisäraha tuoda onnellisuuden tunteen. Onnellisuus on riippumaton tuloista varakkaissa yhteiskunnissa eli kun BKT ylittää 9500 euron rajan. Keskivertohelsinkiläinen tienaa n. 27.000 euroa vuodessa ja Helsingin seudun BKT on yli 30.000 euroa. Karkeasti arvioituna rahan ei pitäisi olla este onnellisuudelle kotikaupungissani.
Ihmissuhteet ja onnellisuus. Suomalaiset pitävät perhettä, parisuhdetta ja hyviä ystävyyssuhteita tärkeinä onnellisuutta edistävinä tekijöinä. Ei käy kiistäminen. Jos ihmissuhteet muutetaan havainnoitaviksi tilastoiksi on Helsinki ”sinkkulandia”, hieman yli puolet kotitalouksista on yhden hengen asuntokuntia. Yksinelävillä muualla elävän perheen ja ystävyyssuhteiden merkitys korostuu entisestään. Yksinelävät myös rasittavat ympäristöään enemmän kuin parisuhteessa elävät tai perheet keskimäärin.
Työ ja onnellisuus. Työn rooli onnellisuuden tuottajana nähdään edelleen tärkeänä. Helsinkiläisten työttömyysaste on 6 % vaihdellen 4,1-17,7 % eri peruspiirien välillä. Työn vaativuuden ja kiireellisyyden tunteen lisääntyminen tai huono työilmapiiri heikentävät vahvasti onnellisuuden kokemista omassa arjessaan. Samoin tekee työn jatkumisen epävarmuus. Apurahatutkijoilla ja –taiteilijoilla tulot voivat olla katkolla vuosittain.
Terveys ja onnellisuus. Terveyden on perinteisesti ajateltu lisäävän ihmisten onnellisuutta. Olen vain osittain samaa mieltä. Mielestäni sairaus ei ole este onnellisuuden tunteelle. Sen sijaan itsensä sairaaksi kokeminen tai terveytensä äkillinen menettäminen voivat vähentää onnellisuuden tunnetta. Terveydestä huolehtiminen voi jopa uhata onnellisuuden tunnetta, jos terveyden tavoittelusta tulee itsetarkoitus. Hyvinvoinnin käsitteeseen liittyy mielestäni laajemmin sekä fyysinen että psyykkinen kunto ja näiden kahden välinen tasapaino. Mielenterveysongelmat ovat mielestäni merkittävin onnellisuutta heikentävä tekijä.
Näiden yllämainittujen mittarien avulla tuon esille kolme muuta tekijää, jotka mielestäni vaikuttavat vahvasti siihen voiko Helsinkiä pitää onnellisten ihmisten kaupunkina.
Oman elämän hallinta. Oman elämän hallinnan karkaaminen mielenterveyden, työttömyyden, vähäosaisuuden tai muun sosiaalisen tekijän takia on omiaan vähentämään onnellisuuden tunnetta. Uhkakuvat ja pelkotilat voivat hallita henkilön onnellisuuden tunnetta. Ne heikentävät mahdollisuutta toimia vapaasti. Mielestäni on myös tärkeää, että oma kädenjälki tulisi konkreettisesti näkyviin. Omakotitalo ja oma piha ovat onnellisuuden ja oman elämän hallinnan perinteisiä peruspilareita. Niin ei tarvitsisi olla.
Vaikuttaminen ja osallistuminen. Suomalaiset ovat yhdistyskansaa. Valtion tasolla pohditaan yhtäältä miten kansalaisosallistamista pitäisi edistää toisaalta kuinka yhteiskunnan kehitystä jarruttavat ”valittajat” saataisiin tiukempaan kuriin. Helsingillä on käytössään osallistava suunnittelu kaavoituksessa ja viheralueiden suunnittelussa. Hallinnollisvetoisten vaikutuskanavien lisäksi pitäisi kaupunkilaisilla olla mahdollisuus olla aktiivinen omalla tavallaan. Nuorten, aikuistuvien, perheiden ja ikääntyvien toimintamallit ovat hyvin erilaiset. Näitä toimintoja voidaan tukea suoraan taloudellisesti ja edistää niiden yleistä hyväksyttävyyttä. Näin vahvistetaan kollektiivisen jaetun hyvän kokemista. Onnellisuuden tunne syntyy usein myös epäitsekkäistä, yhteistä hyvinvointia edistävistä teoista.
Mahdollisuus epäonnistua ja olla tehoton. Nykyinen länsimainen yhteiskuntamalli arvostaa osaamista ja tehokkuutta. Kilpailuhenkisyys, tavoitteellisuus ja itsensä jatkuva kehittäminen ohjaavat arkitoimintojamme. Epäonnistuminen työssä, ihmissuhteissa, urheilusuorituksessa, elämänvalinnoissa on osa arkeamme. Pysähtyneisyyttä ja joutilaisuutta pidetään epänormaalina ja poikkeavana tilana, joka on sallittua vain rajattujen asiantilojen yhteydessä (lomat, työttömyys). Onnellisuuteen pyrkivän toiminnan pitäisi syntyä ihmisestä itsestään eikä ulkoisten vaikutteiden kautta. Perheiden ja yksineläjien olisi hyvä oppia yhteistä joutilaisuutta. Epäonnistumiselle olisi luotava tilaa ja epäonnisille rakennettava toimiva tukiverkosto.
Onnellinen minä
Onnellisuuden tunteminen – olla onnellinen – on vahva henkilökohtainen kokemustila. Ollessani todella onnellinen liittyy siihen myös vahva fysiologinen tunne: mahassa lentelee perhosia, hymyilyttää, itkettää, varpaat alkavat heilua. Tämä tunnetila voi muuttua hyvinkin nopeasti. Toisaalta voin pitkällä aikajuoksulla jälkeenpäin todeta, että itse asiassa olen onnellinen.
Minulle onnellisuuden tunne syntyy sekä ihmisten kollektiivisen hyvän tunteen jakamisesta (voitto jääkiekko-ottelussa, osallistuminen talkoisiin) että yksittäisistä oivalluksista, tilanteista ja tapahtumista (puolisoni pitää minua kädestä, pääsen Linnanmäen mustekalaan jonottamatta, sain lautakunnassa esitykseni läpi). Tapahtumat tai tilanteet eivät ole mitenkään rinnastettavissa toisiinsa tai vertailukelpoisia. Olla onnellinen ei onneksi ole arvolatautunut tunnetila – ei ainakaan minulle.
Lue lisää onnellisuudesta, sen määrittämisestä ja mittaamisesta:
Bhutanin kuningas luottaa onnellisuusindeksiin – Pieni Bhutan pitää onnellisuutta kansan kehityspolitiikan mittana. Turun Sanomat 10.9.2005.
Vihreä kansanedustaja Kirsi Ojansuu pohtii onnellisuutta
Tilastokeskuksen julkaisuja: Indikaattorimaailma liikkeessä – mitä uutta syntymässä?
Hirvonen Tatu 2004: Onnellisuus – Onko kansantaloustieteellä mitään sanottavaa? Kansantaloudellinen aikakauskirja 2004/4: 457-461.
Helsinki tilastoina
Kaupungin työttömyystilastot
ihmisellä on huomenna,
hiirivaari mietiskeli.
Syveni ryppy otsassa.
Ihmisellä on kaikki ajat,
hiirellä nyt, siis ahtaat rajat.
Mutta - ja tässä vaari empi:
Onkohan ihminen onnellisempi?
-Tuula Karolainen, Kuono kohti tähteä, Lasten keskus, Helsinki 2005, Finlandia Junior -voittaja 2005
Helsingin vihreiden yleiskokouksessa huhtikuussa onnellisuutta ehdotettiin yhdeksi vaaliteemaksi. Kannatan ajatusta lämpimästi. Mitä onnellisuus oikeastaan on? Onko se yhtä kuin hyvä elämä? Ja ennen kaikkea voimmeko pitää Helsinkiä onnellisena kaupunkina? Perinteisesti onnellisuutta on mitattu neljän mittarin avulla: varallisuus, ihmissuhteet, työllisyys ja terveys/hyvinvointi.
Varallisuus ja onnellisuus. Olen samaa mieltä väitteestä että raha tuo onnea – tiettyyn rajaan asti. Kun rahan puuttuminen hallitsee arkea ja se on syy perheriitoihin ja väsymiseen, voi lisäraha tuoda onnellisuuden tunteen. Onnellisuus on riippumaton tuloista varakkaissa yhteiskunnissa eli kun BKT ylittää 9500 euron rajan. Keskivertohelsinkiläinen tienaa n. 27.000 euroa vuodessa ja Helsingin seudun BKT on yli 30.000 euroa. Karkeasti arvioituna rahan ei pitäisi olla este onnellisuudelle kotikaupungissani.
Ihmissuhteet ja onnellisuus. Suomalaiset pitävät perhettä, parisuhdetta ja hyviä ystävyyssuhteita tärkeinä onnellisuutta edistävinä tekijöinä. Ei käy kiistäminen. Jos ihmissuhteet muutetaan havainnoitaviksi tilastoiksi on Helsinki ”sinkkulandia”, hieman yli puolet kotitalouksista on yhden hengen asuntokuntia. Yksinelävillä muualla elävän perheen ja ystävyyssuhteiden merkitys korostuu entisestään. Yksinelävät myös rasittavat ympäristöään enemmän kuin parisuhteessa elävät tai perheet keskimäärin.
Työ ja onnellisuus. Työn rooli onnellisuuden tuottajana nähdään edelleen tärkeänä. Helsinkiläisten työttömyysaste on 6 % vaihdellen 4,1-17,7 % eri peruspiirien välillä. Työn vaativuuden ja kiireellisyyden tunteen lisääntyminen tai huono työilmapiiri heikentävät vahvasti onnellisuuden kokemista omassa arjessaan. Samoin tekee työn jatkumisen epävarmuus. Apurahatutkijoilla ja –taiteilijoilla tulot voivat olla katkolla vuosittain.
Terveys ja onnellisuus. Terveyden on perinteisesti ajateltu lisäävän ihmisten onnellisuutta. Olen vain osittain samaa mieltä. Mielestäni sairaus ei ole este onnellisuuden tunteelle. Sen sijaan itsensä sairaaksi kokeminen tai terveytensä äkillinen menettäminen voivat vähentää onnellisuuden tunnetta. Terveydestä huolehtiminen voi jopa uhata onnellisuuden tunnetta, jos terveyden tavoittelusta tulee itsetarkoitus. Hyvinvoinnin käsitteeseen liittyy mielestäni laajemmin sekä fyysinen että psyykkinen kunto ja näiden kahden välinen tasapaino. Mielenterveysongelmat ovat mielestäni merkittävin onnellisuutta heikentävä tekijä.
Näiden yllämainittujen mittarien avulla tuon esille kolme muuta tekijää, jotka mielestäni vaikuttavat vahvasti siihen voiko Helsinkiä pitää onnellisten ihmisten kaupunkina.
Oman elämän hallinta. Oman elämän hallinnan karkaaminen mielenterveyden, työttömyyden, vähäosaisuuden tai muun sosiaalisen tekijän takia on omiaan vähentämään onnellisuuden tunnetta. Uhkakuvat ja pelkotilat voivat hallita henkilön onnellisuuden tunnetta. Ne heikentävät mahdollisuutta toimia vapaasti. Mielestäni on myös tärkeää, että oma kädenjälki tulisi konkreettisesti näkyviin. Omakotitalo ja oma piha ovat onnellisuuden ja oman elämän hallinnan perinteisiä peruspilareita. Niin ei tarvitsisi olla.
Vaikuttaminen ja osallistuminen. Suomalaiset ovat yhdistyskansaa. Valtion tasolla pohditaan yhtäältä miten kansalaisosallistamista pitäisi edistää toisaalta kuinka yhteiskunnan kehitystä jarruttavat ”valittajat” saataisiin tiukempaan kuriin. Helsingillä on käytössään osallistava suunnittelu kaavoituksessa ja viheralueiden suunnittelussa. Hallinnollisvetoisten vaikutuskanavien lisäksi pitäisi kaupunkilaisilla olla mahdollisuus olla aktiivinen omalla tavallaan. Nuorten, aikuistuvien, perheiden ja ikääntyvien toimintamallit ovat hyvin erilaiset. Näitä toimintoja voidaan tukea suoraan taloudellisesti ja edistää niiden yleistä hyväksyttävyyttä. Näin vahvistetaan kollektiivisen jaetun hyvän kokemista. Onnellisuuden tunne syntyy usein myös epäitsekkäistä, yhteistä hyvinvointia edistävistä teoista.
Mahdollisuus epäonnistua ja olla tehoton. Nykyinen länsimainen yhteiskuntamalli arvostaa osaamista ja tehokkuutta. Kilpailuhenkisyys, tavoitteellisuus ja itsensä jatkuva kehittäminen ohjaavat arkitoimintojamme. Epäonnistuminen työssä, ihmissuhteissa, urheilusuorituksessa, elämänvalinnoissa on osa arkeamme. Pysähtyneisyyttä ja joutilaisuutta pidetään epänormaalina ja poikkeavana tilana, joka on sallittua vain rajattujen asiantilojen yhteydessä (lomat, työttömyys). Onnellisuuteen pyrkivän toiminnan pitäisi syntyä ihmisestä itsestään eikä ulkoisten vaikutteiden kautta. Perheiden ja yksineläjien olisi hyvä oppia yhteistä joutilaisuutta. Epäonnistumiselle olisi luotava tilaa ja epäonnisille rakennettava toimiva tukiverkosto.
Onnellinen minä
Onnellisuuden tunteminen – olla onnellinen – on vahva henkilökohtainen kokemustila. Ollessani todella onnellinen liittyy siihen myös vahva fysiologinen tunne: mahassa lentelee perhosia, hymyilyttää, itkettää, varpaat alkavat heilua. Tämä tunnetila voi muuttua hyvinkin nopeasti. Toisaalta voin pitkällä aikajuoksulla jälkeenpäin todeta, että itse asiassa olen onnellinen.
Minulle onnellisuuden tunne syntyy sekä ihmisten kollektiivisen hyvän tunteen jakamisesta (voitto jääkiekko-ottelussa, osallistuminen talkoisiin) että yksittäisistä oivalluksista, tilanteista ja tapahtumista (puolisoni pitää minua kädestä, pääsen Linnanmäen mustekalaan jonottamatta, sain lautakunnassa esitykseni läpi). Tapahtumat tai tilanteet eivät ole mitenkään rinnastettavissa toisiinsa tai vertailukelpoisia. Olla onnellinen ei onneksi ole arvolatautunut tunnetila – ei ainakaan minulle.
Lue lisää onnellisuudesta, sen määrittämisestä ja mittaamisesta:
Bhutanin kuningas luottaa onnellisuusindeksiin – Pieni Bhutan pitää onnellisuutta kansan kehityspolitiikan mittana. Turun Sanomat 10.9.2005.
Vihreä kansanedustaja Kirsi Ojansuu pohtii onnellisuutta
Tilastokeskuksen julkaisuja: Indikaattorimaailma liikkeessä – mitä uutta syntymässä?
Hirvonen Tatu 2004: Onnellisuus – Onko kansantaloustieteellä mitään sanottavaa? Kansantaloudellinen aikakauskirja 2004/4: 457-461.
Helsinki tilastoina
Kaupungin työttömyystilastot
tiistai 13. toukokuuta 2008
Suruviesti hiljensi ajatukseni
Voisin kirjoittaa pitkän tarinan viime viikkoisista tapahtumista, mutta sen sijaan hiljenen muistelemaan Kirkkonummen luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajaa Jussi Pesolaa, joka menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen viime viikolla. Jussi loi tinkimättömyydellään ja vilpittömällä innostuksellaan uskoa moneen.
maanantai 5. toukokuuta 2008
Pitääkö kaupunkimetsiä hoitaa?
Huhtikuussa kävi itäisessä Helsingissä kova rytinä, kun samalla kertaa siistittiin muutama metsäkohde kertaheitolla kaikista iäkkäimmistä kuusista ja koivuista. Kuten ennenkin syyksi sanottiin puuston huonokuntoisuus ja tarve uudistaa metsä tässä ja nyt. Helsyläisenä olen vastustanut perinteistä tapaa uudistaa kuusivaltaiset metsät avohakkaamalla, olkoonkin koko pieni (0,3ha) verrattuna perinteiseen talousmetsän uudistamishakkuisiin. Kuusi varjopuuna pystyy uudistumaan pienissäkin, muutaman aarin kokoisissa aukoissa.
Tämänkeväiset Meri-Rastilan ja Herttoniemen hakkuut on tehty Helsingin luonnonhoidon linjausten mukaisesti. Yleisten töiden lautakunta on hyväksynyt ne ja toukokuun aikana se mennee kaupunginhallitukseen. Luonnonhoidon linjauksissa todetaan mm. että kaikki mahdolliset hakkuutavat on sallittu, Helsingin metsiä uudistetaan 50 ha vuosivauhtia ja kustannussyistä hakkuutoimia tehostetaan (tehdään osittain koneilla). Mielestäni on teennäistä asettaa uudistamistavoitteet Helsingin metsien ikäluokkajakauman perusteella - meillä on täällä kaupungissa kuulemma liikaa vanhoja metsiä. Vanha metsä itsessään ei ole uhka kenellekään.
Hallitun hoitamattomuuden periaate ei ole saanut jalansijaa helsinkiläisissä kaupunkimetsissä, vaikka asiasta on puhuttu jo toistakymmentä vuotta. Viime vuosien kuivat kesät ovat paikoitellen koetelleet kuusia ja sen vuoksi monilla aloilla kaikki kuuset , myös terveet poistetaan ja istutetaan männylle. Luonnon monimuotoisuutta vaalitaan tarkasti rajatuissa kohteissa.
Uskon edelleen, että nykyisen rakennusviraston edustaman metsänhoitaja-mallin rinnalle kehittyisi metsäammattilaisryhmä, joka uskaltaa kyseenalaistaa opitut hakkuumallit ja ehdottaa vaihtoehtoista metsien"hoitoa" perinteisen mallin rinnalle. Toisinajattelijoitakin löytyy, esimerkkinä haluan mainita maa- ja metsätaloustieteiden tohtorin Erkki Lähteen, joka on mukana mm. Ekometsätalouden liitossa.
Tämänkeväiset Meri-Rastilan ja Herttoniemen hakkuut on tehty Helsingin luonnonhoidon linjausten mukaisesti. Yleisten töiden lautakunta on hyväksynyt ne ja toukokuun aikana se mennee kaupunginhallitukseen. Luonnonhoidon linjauksissa todetaan mm. että kaikki mahdolliset hakkuutavat on sallittu, Helsingin metsiä uudistetaan 50 ha vuosivauhtia ja kustannussyistä hakkuutoimia tehostetaan (tehdään osittain koneilla). Mielestäni on teennäistä asettaa uudistamistavoitteet Helsingin metsien ikäluokkajakauman perusteella - meillä on täällä kaupungissa kuulemma liikaa vanhoja metsiä. Vanha metsä itsessään ei ole uhka kenellekään.
Hallitun hoitamattomuuden periaate ei ole saanut jalansijaa helsinkiläisissä kaupunkimetsissä, vaikka asiasta on puhuttu jo toistakymmentä vuotta. Viime vuosien kuivat kesät ovat paikoitellen koetelleet kuusia ja sen vuoksi monilla aloilla kaikki kuuset , myös terveet poistetaan ja istutetaan männylle. Luonnon monimuotoisuutta vaalitaan tarkasti rajatuissa kohteissa.
Uskon edelleen, että nykyisen rakennusviraston edustaman metsänhoitaja-mallin rinnalle kehittyisi metsäammattilaisryhmä, joka uskaltaa kyseenalaistaa opitut hakkuumallit ja ehdottaa vaihtoehtoista metsien"hoitoa" perinteisen mallin rinnalle. Toisinajattelijoitakin löytyy, esimerkkinä haluan mainita maa- ja metsätaloustieteiden tohtorin Erkki Lähteen, joka on mukana mm. Ekometsätalouden liitossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)