Perheemme kasvoi, kun suloinen tyttömme syntyi keskiviikkoaamutuimaan. Poikajoukkueemme täydentyi tyttöenergialla. Onnemme tuntuu täydelliseltä. Kieltämättä tuntui ihanalta saada tyttö perheeseen. Kotiin palattuani selailin Vihreää lankaa (6/09) ja kiinnostuin artikkelista, joka käsitteli Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen julkaisemaa kirjaa "Feministin käsikirja", joka käsittelee sukupuoleen sidottua kasvatusta. Jäin pohtimaan oliko äitiyteni riippuvainen lasteni sukupuolesta.
Nykypäivänä tuntuu olevan itsestäänselvyys, että jokainen äiti haluaa tytön ja jos kahden pojan jälkeen syntyy kolmas tai jopa neljäs poika, säälitellään äitiä ja toivotetaan jaksamista. Poikien äitinä olen joutunut muutamaan otteeseen puolustamaan poikien feminiinisiä taitoja ja herkyyttä osoittaa empaattisia tunteita. Nämä piirteethän ovat ”luonnostaan tytöissä”. Voin ymmärtää tyttöjen äitejä, jotka turhautuvat siitä että tyttöjen koetaan olevan huomaavaisia ja kiltempiä kuin poikien.
Mielestäni sukupuolisuutta ei voi täysin ohittaa, se on jo biologinen mahdottomuus. Sen sijaan erilaisten ominaispiirteiden vahvistaminen – sekä feminiinisten että maskuliinisten – ja niiden salliminen sekä tytöillä ja pojilla on meidän vanhempien tehtävä. Haluan kuitenkin poikieni olevan juuri niin poikamaisia tai tyttöni pienen prinsessan kuin itse sitä haluavat. Kohteliaisuus, huomaavaisuus ja suvaitsevaisuus syntyvät muista tekijöistä kuin perinteisten roolien kyseenalaistamisesta.
