Julkisuudessa on jälleen kerran pohdittu onko lapsen paras paikka kotona vai päiväkodissa. Koti ja perhe ovat luonnollisesti pienen lapsen tärkein paikka. Päiväkotijärjestelmän tuomitseminen kovin sanoin on kuitenkin mielestäni perusteetonta, ja kertoo pikemminkin kyseisen henkilön tavasta käsitellä asioita kuin totuudesta itse asiasta.
Molemmat poikani ovat aloittaneet päivähoidossa alle 2-vuotiaina. Varsinkin esikoisen kohdalla aloitus oli sen verran vaikeaa, että jälkeen päin ajatellen puolikin vuotta myöhempi ajankohta aloitukselle olisi helpottanut hänen sopeutumista päiväkodin rytmiin.
Vaikka koti on lapselle paras paikka, olen vahvasti sitä mieltä että päivähoito sosiaalisine kontakteineen voi tuoda rikkautta ja tärkeää sisältöä lapsen arkeen. Karsastan turhaa vastakkainasettelua kothoidon ja päiväkotihoidon välillä. On turhaa lisätä vanhempien syyllisyyttä, jos taloudellisen tai muun tilanteen vuoksi heidän on palattava töihin aiemmin kuin haluaisivat. Se ei ainakaan paranna lapsen hyvinvointia. Tärkeintä on että lapsi tuntee olonsa kotona turvalliseksi ja rakastetuksi.
tiistai 27. tammikuuta 2009
maanantai 19. tammikuuta 2009
Kenellä on oikeus mielipiteisiin
Uusi vuosi on alkanut kiireisenä. Valmistelen siirtymistä äitiysvapaalle.
Eilisen (18.01.09) HS:n mielipidesivuilla oli kahden metsätutkijan mielipidekirjoitus metsien merkityksestä ja kenellä on oikeus esittää mielipiteitään metsien käytöstä. Olen kirjoittanut metsien merkityksestä Helsingin vihreiden viheraluetyöryhmän skutta-blogiin ja Suomen luonnonsuojeluliiton nettikolumniin 27.10.2007. Tutkijat kritisoivat mielestäni erittäin oikeutetusti aikaisempaa Markus Peltolan kirjoitusta (05.01) siitä, keneltä kannattaa kysyä mielipidettä. Peltolan mukaan kansalaisilla, jotka eivät omista metsää tai eivät tunne metsäalaa, on "väärä" kuva suomalaisten metsien käytöstä ja merkityksestä.
Metsäala on perinteisesti ollut metsäalan ammattilaisten ja -tutkijoiden valtaama ala, jossa ainoastaan tiukasti määritellyllä ja kyseisen yhteisön hyväksymällä asiantuntijalla on päätöstenteossa ja suunnittelussa todellinen sananvalta. Tutkija tai metsätyöläinen on helposti leimattu "popularistiseksi, epäkelvoksi, ammattitaidottomaksi" jos hänen näkemyksensä eivät ole yhteneväiset metsäalan valtavirran kanssa. Metsäala on pyrkinyt pääsemään eroon sisäsiittoisuudestaan ja metsien moniarvoisuudesta ja -käytöstä on tullut alan eniten käytetty kielikuva. Tämä vaatii konkreettisia muutoksia: metsäpolitiikassa, -suunnittelussa, -sertfioinnissa ja kestävän metsätalouden rahoituksessa on luotava vahvat keinot turvata metsien ekologiset, kulttuuriset ja sosiaaliset arvot puuntuotannon rinnalla.
Valitettavasti sama ilmapiiri on myös liian usein maankäytön suunnittelussa ja kaavoituksessa. Vaikka nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki antaa kansalaisille ja kuntalaisille vahvan oikeuden osallistua kaavoitukseen, jää heidän mielipiteensä useimmiten varjoon. Varsinkin jos kyseessä on rakennusoikeuksien vähentämisestä ja rakentamattomien alueiden puolustamisesta. Yleinen ilmapiiri leimaa vastustavat tahot "edistyksen jarruttajiksi, valittajiksi, oman edun tavoittelijoiksi tai nimbyiksi". Psykologinen kikka on onnistunut: ensin valtaa siirretään näennäisesti kansalaisille ja sen jälkeen median avulla osallistuvat ja aktiiviset kansalaiset leimataan yhteiskunnan tai yhteisen hyvän vastustajiksi.
Eilisen (18.01.09) HS:n mielipidesivuilla oli kahden metsätutkijan mielipidekirjoitus metsien merkityksestä ja kenellä on oikeus esittää mielipiteitään metsien käytöstä. Olen kirjoittanut metsien merkityksestä Helsingin vihreiden viheraluetyöryhmän skutta-blogiin ja Suomen luonnonsuojeluliiton nettikolumniin 27.10.2007. Tutkijat kritisoivat mielestäni erittäin oikeutetusti aikaisempaa Markus Peltolan kirjoitusta (05.01) siitä, keneltä kannattaa kysyä mielipidettä. Peltolan mukaan kansalaisilla, jotka eivät omista metsää tai eivät tunne metsäalaa, on "väärä" kuva suomalaisten metsien käytöstä ja merkityksestä.
Metsäala on perinteisesti ollut metsäalan ammattilaisten ja -tutkijoiden valtaama ala, jossa ainoastaan tiukasti määritellyllä ja kyseisen yhteisön hyväksymällä asiantuntijalla on päätöstenteossa ja suunnittelussa todellinen sananvalta. Tutkija tai metsätyöläinen on helposti leimattu "popularistiseksi, epäkelvoksi, ammattitaidottomaksi" jos hänen näkemyksensä eivät ole yhteneväiset metsäalan valtavirran kanssa. Metsäala on pyrkinyt pääsemään eroon sisäsiittoisuudestaan ja metsien moniarvoisuudesta ja -käytöstä on tullut alan eniten käytetty kielikuva. Tämä vaatii konkreettisia muutoksia: metsäpolitiikassa, -suunnittelussa, -sertfioinnissa ja kestävän metsätalouden rahoituksessa on luotava vahvat keinot turvata metsien ekologiset, kulttuuriset ja sosiaaliset arvot puuntuotannon rinnalla.
Valitettavasti sama ilmapiiri on myös liian usein maankäytön suunnittelussa ja kaavoituksessa. Vaikka nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki antaa kansalaisille ja kuntalaisille vahvan oikeuden osallistua kaavoitukseen, jää heidän mielipiteensä useimmiten varjoon. Varsinkin jos kyseessä on rakennusoikeuksien vähentämisestä ja rakentamattomien alueiden puolustamisesta. Yleinen ilmapiiri leimaa vastustavat tahot "edistyksen jarruttajiksi, valittajiksi, oman edun tavoittelijoiksi tai nimbyiksi". Psykologinen kikka on onnistunut: ensin valtaa siirretään näennäisesti kansalaisille ja sen jälkeen median avulla osallistuvat ja aktiiviset kansalaiset leimataan yhteiskunnan tai yhteisen hyvän vastustajiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)