Minkälaista kaupunkiluontoa asukkaat arvostavat - yleiskaavan nettikyselyn tuloksien tulkintaa

Kuva 1: Kaupunkiluontoa parhaimmillaan. Töölönlahdelle on suunniteltu jopa 60 miljoonan euron arvoista puistosuunnitelmaa. Onneksi budjetti on vähentynyt 2-3 miljoonaan. Minulle biologina Finladia-talon takana oleva "joutomaa" ruderaatti on kaunis muistutus ns. villistä luonnosta. Pienellä panostuksella (roskien keruu ja alueen ekologisen arvon markkinointi kyltein, perinneaidan rakentaminen) alueesta saisi erittäin viehättävän.

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto toteutti viime vuoden loppupuolella Helsingin virkistysalueisiin liittyvän nettikyselyn, jossa kuka tahansa pystyi kartalle merkitsemään mielipaikkojaan ja alueita, jotka kaipaavat kunnostusta (puisto tai viheralue) tai vastaajan kannalta "tarpeeton" viher- tai muu kaupunkialue, jonne voi osoittaa rakentamista. Kyselyn tuloksiin pääseen tutustumaan Helsingin yleiskaavan sivuilla.

Kyselystä vastasi suomalainen Mapita -yritys, joka on kansainvälisesti ensimmäisiä osaajia, jotka ovat kehittäneet ns. pehmo-GIS menetelmää. Työkalun etuna on, että vastaaja pääsee piirtämään nettikartalle mielipaikkojaa, -reittejään tai epmiellyttäviksi kokemiaan paikkoja. Erittäin mielenkiintoinen kysely ja kiitos Mapitalle ja Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastolle, jotka päättivät avata aineistot kaikkien kiinnostuneiden vapaasti käytettäväksi.

Olin maanantaina (10.2.2014) kuuntelemassa kyselyn tuloksia. Kyselyyn vastasi noin 4700 henkilöä ja paikannuksia kartalle saatiin kaikkiaan 33.000 merkintää. Yleiskaavatason osallistavana menettelynä erinomainen, joka varmasti lisäsi yleiskaavaan osallistumista. Erityisesti nuoret aikuiset ja nuoret lapsiperheet (alle 40-v) ottivat tämänkaltaisen kyselyn haltuunsa. Heidän osuus kaikista vastaajista oli jopa 58 prosenttia.

Vastaajat saivat merkitä kartalle alueita, joissa on "ainutlaatuista kaupunkiluontoa". Mielenkiintoista oli havaita, että asukaskyselyssä "merkintätihentymiä" muodostui samoille alueille, jotka on luonnontieteellisin kriteerein (alueella tavataan harvinaisia lajeja, erityisen arvokas biotooppi tai lajisto on rikas) luokiteltu arvokkaiksi. Silmämääräisesti arvioituna asukkaiden ja ekologian kannalta arvokkaiksi koettuja alueita ovat rakentamisuhan alla olevat Kivinokka, Meri-Rastila ja Vartiosaari sekä Keskuspuiston etelä- ja keskiosa. Tietenkin seuraa kysymys, että ovatko vastaajat valinneet alueet, koska ovat olleet tietoisia niiden luontoarvoista vai kokevatko kaupunkilaiset lajistollisesti rikkaat kaupunkialueet ainutlaatuiksiksi ilman tarkempaa luontoarvoista? Tätä minun on muun muassa tarkoitus selvittää 3-vuotisessa tutkimushankkeessa, jossa 20 muun eurooppalaisen tutkimuslaitoksen kanssa tarkastelemme biokulttuurisen monimuotoisuuden solmukohtia kaupunkiympäristössä.

Kartoille merkittiin minua rakentamiselle soveltuvia alueita. Valitettavan moni arvokas luontoalue sai myös näitä merkintöjä, kuten Vartiosaari ja Kivinokka. Jatkoanalyysiä varten olisi mielenkiintoista tutkia ketkä esittivät eniten rakentamiselle soveltuvia paikkoja ja kuinka kaukaa omasta asuinalueesta. Ovatko he edes koskaan vierailleet näillä alueilla? Tiiviissä kaupunginosissa kuten Kalliossa tai Alppiharjussa asuvat nuoret aikuiset (alle 30-v) kannattivat eniten kaupunkirakenteen tiivistämistä, kun taas väljillä asumalähiöissä tai pientaloalueilla nousi eniten vastustusta.

Mielenkiintoista oli, että sekä urbaanit että tiivistämiskriitikot halusivat ennemmin pieniä puistoja ja metsiköitä lähelle kotia kuin laajempia metsiä vähän kauemmas. Kyselyssä ei määritetty pienen tai ison viheralueen kokoa. Mikä on riittävän "iso pieni puisto", jotta se on viihtyisä? Erottajanpuisto (alla) on hyvä ns. esimerkki taskupuistosta. Tapahtuuko tiivistämisen myötä myös sopeutuminen pinta-alaresurssien niukkuuteen: pieni puisto muutamine puineen tarjoaa kaupunkilaisille riittävän virkistystyydytyksen ja se koetaan yhtä arvokkaaksi kuin kauempana olevat laajat viheralueet?

Kuva 2: Erottajanpuisto on kolmen tien risteymäkohdassa. Äänimaisema on meluisa ja ilmanlaatu varmasti ei-hyvä. Riittääkö pala vihreää ja puistopuut luomaan viihtyisän puistotilan? Monimuotoisuuden kannalta köyhä paikka.

Mikä sitten on metsikön vähimmäiskoko, jotta se koetaan miellyttäväksi virkistysympäristöksi? Kaupunkimetsätutkimus on ehdottanut ekologiseksi minimipinta-alaksi 3 hehtaaria, jos alue on pyöreän mallinen. Silloin metsä ei ole pelkkää reunaa ja tyypilliset metsälajit voivat selviytyä. Riittääkö urbanistille pienempikin metsikkö lähivirkistyskokemukseksi?

Tiiviys itsessään luo hyvää kaupunkikuvaa. Tiiviisti rakennetut kaupunginosat ovat kävelijäystävällisiä ja mielenkiintoisia kaupunkitiloja, joissa kaikki on mahdollista. Otetaanpa malliksi kuva Rooman plazasta.

Kuva 3: Rooman kävelykatujen risteyksestä voi ensikertalaiselle avautua yllättäviä toreja, jossa maistuu lasillinen viiniä. Riittävän tiiviissä kaupunkirakenteessa on samaa mystiikan tuntua kuin kävelisi polkua pitkin kuusimetsässä, jossa yhtäkkiä avautuu eteen pieni avosuo.

Tiiviyden ihannointi ei suoraan tarkoita sitä etteikö väliin mahtuisi kaupunkiluontoa. Kyse on pikemminkin siitä tiivistetäänkö jo rakennetuille ja pinnoitetuille pinnoille (vanhat teollisuusalueet, parkkipaikka-alueet, leveät liikenneväylät) vai viheralueille. Liikenneväylien bulevardisoiminen ei saa suoraan tarkoittaa sitä, että kaupunki laajenee väylien viereisille viheralueille. Kaupungin pitää laajentua sisään ja ylös, siten saamme turvattua kaupunkiluontoa.

Meille opetettiin 80-luvulla koulussa, että ”vihreä vallankumous” maatalouden tekninen kehitys ja siirtyminen alkuperäisistä lajikkeista tuottoisiin lajikkeisiin olisi vastaus kasvavaan ruokatuotantoon. Tuohon aikaan uskottiin vahvasti myös maapallon merten ehtymättömään protetiinivarastoon ja kalatalouteen. Sitten alkoi romahdus. Viestejä kantautui ympäri maailmaa, että tehotuotanto-malli ei sittenkään ollut kestävä ratkaisu. Kansainvälisessä ekosysteemipalvelut konferenssissa Balilla sain tilaisuuden kuulla balilaisen esimerkin kuinka ulkopuolelta tuotu teknis-taloudellinen järjestelmä voi romahduttaa kestävän ja toimivan sosio-ekologisen järjestelmän.

Balilla riisintuotanto ja –viljely on kehittynyt vuosituhannen myötä erittäin tehokkaaksi järjestelmäksi. Riisinviljelyssä hyödynnettävä vesi saa alkunsa Balin vuoristosta, jossa vulkaaninen maaperä on erittäin fosoforirikasta. Valuma-alueen vesien hallinta ja johtaminen vuoristoisen riisiterassien käyttöön on koko järjestelmän ja riisinviljelyn kulttuurin ydin. Viljelijät muodostavat yhteisön, joka perustuu vesijärjestelmään. Kaikki samassa järjestelmässä olevat riisinviljelijät kuuluvat ns. Sabuk-yhteisöön, joka huolehtii riisiviljelyn vesijärjestelmästä. Uskonnolliset seremoniat ovat tärkeä osa balilaista ja hindulaista riisinviljelykulttuuria.

Kaikki alueen sabuk-yhteisöt ja viljelijät kokoontuvat säännöllisesti ja päättävät yhteisesti riisinviljelyn kiertoajan, jonka perusajatuksena on synkronisoida koko systeemi ennen kaikkea tuholaisten torjumiseksi. Sadonkorjuun jälkeen ennen uutta istutusta riisinviljelypellot ovat paljaita eivätkä tarjoa ravintoa tuhoeläimille. Riisinviljelyssä istuttaminen noudattaa tarkasti vuodenaikaiskiertoa ja on sidottu tiettyyn ajankohtaan.

Vuosituhannen ajan perinteinen järjestelmä oli riittävän tuottoisa, itseriittoinen, eikä lisäravinteita tai torjunta-aineita tarvittu, kunnes uudet tuulet lännestä 1960-luvulla viesti uusista tehokkaista keinoista, kuinka moninkertaistaa hehtaarikohtainen sato ja samalla saada useampi sato saman vuoden aikana. Alkoi tehokkuuden valtakausi, jonka Indonesian viranomaiset omaksuivat nopeasti. Laki kielsi perinteiset menetelmät ja vaati viljelijöitä siirtymään uusiin, nopeakasvuisiin lajikkeisiin. Tuotantoa tehostettiin lisälannoituksilla. Hehtaarikohtainen sato kasvoi, kunnes alkoi romahdus – pala palalta.

Ensin tulivat tuhohyönteiset. Synkronoidun kierron loppuessa pelloilla riitti syötävää ympäri vuoden. Viljelijät joutuivat aloittamaan torjunta-aineiden käytön.  Tuholaisten kehittyessä resistensseiksi torjunta-aineiden käyttöä on jatkuvasti lisättävä. Lisätty fosforilannoite ei hyödytä riisikasvustoa lainkaan. Sen sijaan ravintolisä valuu mereen aiheuttaen valtavan ravinnekuormituksen meriekosysteemeihin, joka taas lisää rannikkoalueiden leväkasvua, joka johtaa herkkien koralliekosysteemien kuolemiseen.

Riisinviljelyn tehotuotanto romahdutti perinteisen järjestelmän ja paikallisten riisinviljelijöiden itsenäinen päätöksentekovalta siirtyi valtion viranomaisille. Tuhohyönteisistä tuli suuri ongelma. Taloudellis-tekninen kehitys valui hukkaan aiheuttaen katastrofin meriekosysteemeissä. Olemmeko oppineet mitään?

Toivoa vielä on. Vaikka suurin osa tämän päivän viljelijöistä ovat omaksuneet tehotuotantomallin, vanhoja perinteitä halutaan herättää henkiin. Monet projektit pyrkivät palauttamaan perinteistä järjestelmää. Indonesian valtio hyväksyi vuonna 2010 lakimuutoksen, joka sallii perinteisen riisinviljelyn Balilla, eikä velvoita viljelijöitä käyttämään lisäravinteita.

Balin esimerkki vahvisti käsitystäni, ettei ole olemassa yhtä mallia tai järjestelmää, joka voitaisiin tehokkaasti omaksua kaikkialla välittämättä paikallisista tekijöistä.  Kehitysmaatutkimus on jo kauan nostanut esille, kuinka tärkeää on osallistaa paikallisia ja kunnioittaa heidän kulttuuriaan, toimintatapoja ja oppia heidän järjestelmistään. Miten tuhatvuotiselle järjestelmälle, joka on kunnioittanut luonnonkiertoa ja on riippumaton ulkopuolisesta lisäpanoksesta (fosfori, torjunta-aineet) voidaan antaa taloudellinen arvo tai arvottaa nykyisen taloustieteen nimissä? Ekosysteemipalvelut –lähestymistavan pitäisi ennen kaikkea nostaa esille tämänkaltaisia sosio-ekologisia systeemejä, jotka ovat kestäviä.

Viimeinen ympäristölautakunnan kokous - kiitos

Tänään osallistuin viimeistä kertaa Helsingin ympäristölautakunnan kokoukseen varapuheenjohtajan roolissa. Olen karsinut kunnalliset luottamustoimet ja järjestötehtävät kokonaan pois. Viime syksystä lähtien olen halunnut panostaa enemmän aikaa lähimmäisilleni ja tutkimustyölleni, johon siirryin vuoden alusta. Viimeiset 15 vuotta ovat olleet luonnonsuojelutäyteisiä. Omaa kädenjälkeä on ollut välillä vaikea havaita ja vastatuuliakin on tullut kohdattua. Minun tapani toimia on sovitteleva eikä aina miellytä kaikkia.

Seuraavaksi haluan miellyttää ennen kaikkea perhettäni ja ystäviäni. Toivotan kaikille blogin lukijoilleni tai siellä sattumalta eksyneille erittäin antoisaa vuotta 2013. Jatkan blogittelua aina kun siltä tuntuu. Kaupunkiympäristön ekosysteemipalveluiden tutkiminen herättää monia kysymyksiä ja pohdintoja.

Uusi metsälaki, tuhohyönteislaki ja metsäluonnon monimuotoisuus

                                                  Terveleppäkorpi Santahaminassa

Osallistuin eilen (9.10.2012) kansanedustaja Pertti Salolaisen (kok) järjestämään"Turvaako uusi metsälaki luonnon monimuotoisuuden?" keskustelutilaisuuteen Eduskunnan kansalaisinfossa. Hän oli saanut ajatuksen tilaisuuden järjestämisestä Ympäristöakatemian syyskuisessa metsätapahtumassa, johon osallistuin järjestäjän roolissa.

Metsälakiuudistuksen tavoitteena on lisätä metsänomistajan vapautta ja vastuuta sekä parantaa metsätalouden taloudellista kannattavuutta turvaten samalla metsäluonnon monimuotoisuuden säilyminen. Nämä tavoitteet toteutetaan muun muassa sallimalla yläharvennushakkuut eli jatkuvan kasvatuksen hakkuumenetelmät, poistamalla uudistamisvelvoite karuilta ja metsätaloudellisesti kannattamattomilta ojitetuilta suoalueilta ja sallimalla päätehakkuut kaikenikäisille metsille. jolloin puustoa ei tarvitse enää kasvattaa lain puitteissa"uudistamiskypsäksi".

Metsälain 10 § erityisen tärkeisiin elinympäristöihin lisättiin uusiksi biotoopeiksi metsäkorte-, muurain- ja lähdekorvet sekä Lapin letot. Samalla elinympäristöjen määritelmää tiukennettiin ja pienialaisuus asetettiin metsälakikohteiden korostetuksi ominaisuudeksi, jolloin kookkaat ja yhtenäiset metsäbiotoopit jäävät metsälain ulkopuolelle. Uusi tulkinta ei antaisi lain suomaa turvaa jyrkänteille, jotka eivät täytä 10 metrin korkeutta ja yli 0,5 ha kokoiset metsälammet eivät kuuluisi enää lain piiriin. Ehdotetussa metsälaissa sallittaisiin myös elinympäristön ominaispiirteitä säilyttävät hakkuutoimenpiteet.

 Edistävätkö uudet lait metsäluonnon monimuotoisuutta? Eduskunnan keskustelutilaisuus avarsi erittäin hyvin uuden metsälakiehdotuksen, metsätuholakiehdotuksen ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen väliset kytkökset. Vedän tässä yhteen eiliset esitykset ja puheenvuorot. Nyt on korkea aika testata tätä väitettä, sillä ehdotukset viedään Eduskunnan käsiteltäväksi kevään 2013 istuntokaudella.

Maa- ja metsätalousministeriössä, MTK:ssa ja Metsäteollisuus ry:ssä uskotaan vahvasti, että uusi metsälaki lisää automaattisesti metsäluonnon monimuotoisuutta laajoilla pinta-aloilla. Heidän esityksissään punaisena lankana oli usko, että nykyistä sallivampi metsälaki lisää automaattisesti monimuotoisuutta metsissä. Heidän vahva uskonsa lain hyvyyteen on mielenkiintoinen. Mielestäni ei voi suoraan vetää johtopäätöstä, että toiminnan vapauttaminen lisää monimuotoisuuselementtejä (kuten lahopuun määrää, säästöpuita, erirakenteisuutta, vanhoja metsiä) talousmetsissä. Laki toisaalta sallii myös nykyistä intensiivisemmän metsänkäsittelyn.

Metsänhoidon vapautuminen voi edistää luonnon monimuotoisuutta metsämaisema ja metsän rakennetasolla. Lehtipuuston määrä voi kasvaa ja erirakenteisuus lisääntyä, joka suosii yksittäisiä metsälajeja. Toisaalta tulevaisuudessa, jos uusi metsälaki astuu voimaan metsienhoidon ja metsiensuojelun "mielikuvamarkkinoilla" tulee olemaan vahva asema erityisesti niiden metsänomistajien keskuudessa, joille metsätulot ovat toissijaista ja joille metsienkäyttö on lähtökohdiltaan moniarvoista. Jotta "Monimuotoisuusmarkkinat" eli vapaaehtoisuuteen perustuvat monimuotoisuutta tukevat suojelu- ja hoitotoimenpiteet ovat kilpailukykyinen vaihtoehtoinen "puutalousmarkkninoille" on luotava omistajia palvelevat ja toimivat käytännöt sekä valtion toimesta riittävä rahoituspohja. Luonnonhoidon ohjauksella ja sertifioinnilla tulee olemaan entistä tärkeämpi rooli siinä lisääntyykö säästöpuiden ja lahopuun määrä tai erirakenteisuutta tukevat metsienhakkuumenetelmät.

Metsälain salliva ja mahdollisuuksien ilmapiiri ei kuitenkaan ulottunut metsäisten elinympäristöjen tasolle. Uudet tiukennukset elinympäristöjen määritykseen heikentävät mahdollisuuksia turvata paikallista, elinympäristöihin sidottuja monimuotoisuusarvoja metsälain turvin. Ympäristöministeriö ja luontojärjestöt (Luontoliitto, Suomen luonnonsuojeluliitto ja WWF Suomi) jättivät metsälakityöryhmän esitykseen eriävät mielipiteet, koska valmisteluvaiheessa ei tehty perusteellista vaikutusten arviointia ja metsälakiehdotus muun muassa selkeästi kaventaa ja tiukentaa metsälain mukaisesti suojeltujen metsäisten elinympäristöjen suojelua. Toivottavasti joulukuussa valmistuva ympäristövaikutusten arviointi uusista lakiehdotuksista otetaan eduskuntakäsittelyssä vakavasti ja täydellä painoarvolla huomioon.

Metsälakiuudistuksen rinnalla on toteutettu metsätuholain uudistamistyö. Suurin muutos kohdistuu tuoreen kaatuneen puuston korjuuvelvollisuuteen. Nykyisin laki velvoittaa omistajaa korjaamaan kaatunutta puustoa, kun sen osuus on yli 10 % runkoluvusta tai puurunkoja on ryhmässä yli 20 kappaletta. Uudistuksessa tuoretta kuollutta puustoa sallittaisiin vain 10 m2 hehtaaria kohden ja sen ylittävä osuus olisi korjattava pois. Velvoite koskee kaikkia puulajeja.

Pelko hyönteistuhojen lisääntymisestä ilmastonmuutoksen myötä lienee ollut yhtenä suurena motivaationa uudistamistyölle. Jyväskylän yliopiston professori Atte Komonen piti terävän puheenvuoron metsätuholaista ja hyönteistuhoriskeistä. Hänen esityksen jälkeen jäin miettimään hyödynnetäänkö poliittisissa valmisteluissa lainkaan nykyistä tutkimustietoa. Tutkijoita kuunnellaan, mutta onko heidän tutkimuksillaan oikeasti mitään painoarvoa? Komonen esitteli muun muassa nykyisten bioottisten (myyrät, hirvet, hyönteiset, sienet) tuhojen osuutta suhteessa ihmisperäisiin (puuston korjausvauriot) tuhoihin. Kesäkauden ja turvamaiden hakkuut ilmenevät ennen kaikkea ihmisperäisten vaurioiden kaksinkertaistumisella ja niiden määrä on huomattavasti suurempi kuin kaikkien bioottisten tuhojen yhteensä. Taloudellisten haitallisten hyönteistuhojen osuus muista eläin- tai sieniperäisistä vaurioista on vähäinen ja männyllä todella alhainen. Ainoastaan kirjanpainaja ja ytimennävertäjät pystyvät hyödyntämään tuoretta, edellisenä talvena kuollutta puumassaa ja aiheuttamaan taloudellista menetystä.

Miksi siis rajoittaa lahopuun syntymistä tiukalla metsätuholailla, jos sillä ei saavuteta haettuja hyötyjä, mutta vähennetään metsäluonnon tärkeimmän ominaispiirteen – lahopuun – muodostumista ja aiheutetaan metsänomistajille lisäkustannuksia korjuuvelvoitteiden kautta? Ympäristöministeriö, luontojärjestöt, Metsähallituksen luontopalvelut ja Jyväskylän yliopiston tutkijat olivat kaikki samaa mieltä, että metsätuholaissa olisi sallittava isompi määrä kuollutta puustoa, rajoitus pitäisi koskea ainoastaan kuusta ja 10 § kohteilla lahopuustoa pitäisi antaa vapaasti muodostua.



Ilmastomuutosta ja arjen ympäristöpolitiikkaa Tiedekulmassa

Olin eilen vetämässä työni puolesta kaksi erittäin mielenkiintoista esitystä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Ensimmäisenä puhujana oli ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen. Hän ”töytäisi” keskusteluun innolla osallistunutta yleisöä vertaamalla finanssikriisiin sijoitettuja varoja ilmastokriisin torjuntaan. Tosiasia on, että talouden ylläpitoon satsattiin muutamassa kuukaudessa 8 miljoonaa miljoonaa euroa. 1/12 osa finanssikriisiin sijoitetuista varoista olisi riittänyt ilmastonmuutoksen globaaliin torjuntaan useammaksi vuodeksi. IPCC:n vuonna 2007 julkaisema ilmastomuutosraportin ilmastoennuste johti sen sijaan sähköpostivuotoihin, tieteen luotettavuuden mustamaalaamiseen ja koko arvion uskottavuuden horjuttamiseen. Professori Hukkinen nosti esille mistä erilaiset reaktiot johtuvat. Monilla meistä on omakohtaisia kokemuksia talouskriiseistä sekä yhteiskunnan että henkilötasolla. Ilmastonmuutos ei ole vielä koskettanut länsimaita ja länsimaisia ihmisiä. Kriisi ei ole iholla asti.
Yliopiston lehtori ja yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen uranuurtaja Ilmo Massa toi omassa puheenvuorossaan esille henkilökohtaisen ympäristöhistorian ja kokemusmaailman merkityksen ympäristökriisin ymmärtämisessä. Ilman vahvaa henkilökohtaista ympäristökokemusta ja arjen paineiden alla olemme alttiita antamaan periksi ”oman elämän ympäristöpolitiikassa”. Ympäristötietoisista tulee osa kulutusyhteiskuntaa, jotka suojautuvat ympäristötietoisuudelta ja -valistukselta kilven taakse huutamaan: ”Meiltä vaaditaan liikaa”.

Mikä sitten on liikaa? Ja kenen pitäisi ottaa vastuu? Hukkisen ja Massan esitykset innoittivat kuulijakunnan keskustelemaan ihmisen ja yhteiskunnan arvoista, etiikasta, moraalista ja sivistyksestä. Meidän pitäisi alkaa toimia globaalilla tasolla yhteisten pelisääntöjen mukaan, jotta maapallomme Tellus pelastuu. Tarvitsemme henkilökohtaisia rajoituksia kulutukselle, pelkkä ekotehokkuus ei riittä. Meidän on perustettava globaali instituutio, joka säätelee kaikkien valtioiden toimintaa ja jonka yhteisenä vihollisena on ilmastonmuutos ja jaettuna missiona sen torjuminen. Ennen kaikkea meidän on kehitettävä vaihtoehtoinen järjestelmä ”kasvua-kasvua-kasvua systeemille”. Kasvua tukevien järjestelmien rinnalle on luotava uusia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia järjestelmiä tukevia mittareita. Tätä odotellessa voimme aloittaa maailman parantamisen omista arjen ympyröistä vaikkapa vähentämällä lihan syöntiämme.

Kuuntele Janne Hukkisen esitelmä yliopiston Thinkwallilla live-tallenteissa Globaali ilmastonmuutos 4-8.6. (ladataan sivulle 8.6.)
Lue maapallon biosfäärin muutosennusteesta (7.6.2012)
Käy kommentoimassa selvitystä kansallisesta ilmastolaista
Lisää yliopiston Tiedekulman kesäkuun ohjelmasta

Hiljaa vaietut - luonto taipuu Östersundomissa

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto julkaisi tänään kolmen kunnan eli Helsingin, Sipoon ja Vantaan yhteisen tarkistetun Östersundomin yleiskaavaluonnoksen. Tätä on odotettu. Ennakkotietojen mukaisesti KSV:n suunnittelijat esittivät viisi vaihtoehtoista kaavaluonnosta, joista yksi on luontojärjestöjen varjokaava ns. vaihtoehto C "luonnon ehdoilla". Jatkosuunnittelun lähtökohdaksi on valittu vaihtoehto B "kehitetty". Viime kevään kaavaluonnokseen verrattuna vaihtoehto B:n keskeisimmät muutokset on yksi pudotettu metroasema (Vantaa) ja Sipoonkorven metsämantereelle osoitettua rakentamista on rajoitettu niukasti. Rannikolla rakentamisalueet on edelleen kaavoitettu Natura-alueisiin kiinni.

Kaupunkisuunnitteluviraston toimesta arvioitiin ja vertailtiin viiden eri luonnosvaihtoehdoksen "paremmuutta" seitsemän vertailukriteeriryhmän perusteella. Tarkastelussa painotettiin seudullisuutta. Seitsemän kriteeriryhmää vertailivat luonnosten yhdyskuntarakennetta, asuntotarjontaa, kaupunkimaisuutta, liikennejärjestelyjä, elinkeinoelämää, paikallisia ominaispiirteitä ja varautumista tulevaisuuteen.

Ei ole mitenkään yllättävää, että "viralliset" kaavaluonnokset olivat selvästi parempia kuin varjokaava, joka on puutteellinen mm. katu- ja tieverkoston osalta. Tässä analyysini vaihtoehtojen vertailusta:

Seuturakenteen tasapaino. Vaihtoehto B tulkittiin eheimmäksi, sillä se ei katko alueen yhteyttä "vanhaan kaupunkiin". Varjokaavassa on huomioitu etelä-pohjoissuuntaiset ekologiset yhteydet, jonka vuoksi yhdyskuntarakenne on rikkonainen. Eheä yhdyskuntarakenne muodostuu tiiviistä asuinalueista ja yhtenäisestä viheralueverkostosta. On harhaanjohtavaa tarkastella tasapainon kriteerinä yksipuolisesti rakentamiselle kaavoitetun alueen kokonaismäärää ja kytkeytyneisyyttä.

Asuntokannan monimuotoisuus ja tarjonta. Varjokaavassa rakentamiselle varattu alue on huomattavasti suppeampi (n. 7 km2) verrattuna muihin vaihtoehtoihin (22-25 km2). Lisäksi asuntokannan monipuolisuus on vähäisempää kuin muissa vaihtoehdoissa. Rakentaminen keskittyy metroasemien läheisyyteen tiivine pientalovaltaisine kortteleineen (2-3-kerroksiset townhouse). Perinteisiä pientalovaltaisia alueita on vähän ja ne sijoittuvat nykyisten omakotitalojen yhteyteen.

Alueen asuntokannan yksipuolisuus voi olla myös sosiaalista yhteisöllisyyttä tukevaa. Perinteinen luokkajaottelu ja perhekuntien yhteiskunnallisen aseman määrittely on perustunut asuntomuotoon: vuokralla/oma vai kerrostalo/omakotitalo. Näiden rajojen poistamiseksi voidaan kaavoituksella luoda yhtenäisiä alueita, joissa eri yhteiskuntaluokat sekoittuvat.

Lisäksi kritisoimme tavoitteellista asumisväljyyden kasvattamista kaavoittamalla asumisväljyysoletuksella 25 k-m2/hlö. Lisäksi jokaiselle on varattu 10 k-m2 yhteistilaa. Muiden vaihtoehtojen laskennallinen asumisväljyys on 50 k-m2/hlö, joka lisää energiankäyttöä ja kasvihuonekaasupäästöjä.

Liikkumisen ekotehokkuus. HSY:n tekemän liikennejärjestelmävertailun perusteella varjokaavassa liikkumisen kasvihuonekaasupäästöt (CO2) on asukasta kohden korkeimmat (425 k/v), kun vaihtoehto B:ssä (362 kg/v). Varjokaavassa liikkumisen ekotehokkuutta heikentää alhainen työpaikkaomavaraisuus ja keskimääräistä pidemmät työmatkat. Pyöräilyn ja jalankulun osuus jää pienemmäksi (20,5 %, B:ssä 24,5 %) johtuen varmasti myös siitä, että varjokaavassa ei ole osoitettu katu- ja pyörätieratkaisuja. Kevyen liikenteen osuutta voitaisiin nostaa kehittämällä vaihtoehto C:n katuverkostoa ja luomalla alueelle korkeampi työpaikkaomavaraisuus.

Joukkoliikenteen osuus on varjokaavassa korkein (21,9 %, malli B 20,5 %). Aamuruuhkan kulkutapajakauma tehdyistä matkoista joukkoliikenteen kulkutapaosuus on 34 % varjokaavaassa ja vaihtoehto B:ssä 32,5 %. Henkilöautoliikenteen suurta kulkutapaosuutta saadaan varjokaavamallissa alas, kun suunnittelu viedään loppuun asti katu- ja tieverkoston ja työpaikkaomavaraisuuden osalta.

Paikallinen yrittäjyys. Vertailussa väitetään, että varjokaava ei tue pienyrittäjyyttä riittävällä kysynnällä. Pienimuotoinen kivijalkayrittäjyys on otettu varjokaavassa lähtökohdaksi, sillä kaava mm. kieltää suuret kaupan yksiköt. Metroasemien varteen muodostuvat 10 000-20 000 asukkaan kaupunkikylät tarjoavat yksittäisille paikallisille yrittäjille riittävästi kysyntää. Huomautan kuitenkin, että elinkeinoelämän tavoitteita ei varjokaavassa painotettu, vaikka ne koettiin erittäin tärkeiksi.

Asukastiheys. Olen huvittuneena seurannut keskustelua, jossa alueen asukastiheys arvioidaan koko suunnittelualueelle, eikä ainoastaan rakentamiselle varattavalle alueelle. Tämänkaltainen yksioikoinen ajattelutapa antaa luonnollisesti korkean luvun, jos kaikki mahdollinen rakennetaan. Siitä voidaan esittää jatkokysymys: mikä on viheralueiden merkitys ekotehokkuudessa?

Nykyinen asukastiheyteen perustuva arviointi on harhaanjohtava. Suomessa on toteutettu monia näennäisesti eheitä ja tiiviitä kaavoitusprosesseja, joiden oletetaan vähentävän yksityisautoilua ja sitä kautta kasvihuonekaasupäästöjä, vaikka loppujen lopuksi näin ei olekaan käynyt. Östersundomissakin tullaan liikkumaan enimmäkseen autolla (työaikainen liikkumisen osuus 66-68 %). Omakotitalovaltaisilla alueilla opitaan käyttämään autoa, perhekunnalla on usein kaksi autoa.

Paikallisten ominaispiirteiden huomioiminen. Tässä kohtaan arviointi lipsuu useampaan tarkoituksenhakuisesti negatiiviseen tulkintaan varjokaavan osalta. Mm. Granö säilyy eristäytyneenä varjokaavassa kun taas vaihtoehto B:ssä Granö liitetään osaksi mannerta ja avataan suurelle yleisölle ja rakentamiselle. Luonnonmaiseman osalta varjokaava nähdään toimettomuuden ja hoitamattomuuden edustajana, jossa kulttuurimaisema katoaa ja Natura-alueiden kunto heikkenee ilman kunnostusta.

Kaiken huipuksi varjokaavan osalta todetaan, että "lähiöiden" sankat joukot lisäävät virkistyspainetta Natura-alueille, koska pääsy Granöön on evätty! Miksi asukkaat suuntaisivat juuri Natura-alueille, kun he kohtaavat luonnon kotioveltaan varjokaavassa? Varjokaavassa asukaskohtainen viheralueiden määrä on n. 700 m2/as, kun muissa vaihtoehdoissa se on n. 200 m2/as. Miten tässä kohtaan päädytään yksinkertaisen tilaston mukaan hyvin johdattelevaan tulkintaan, että tiivis rakenne uhkaa Natura-alueita, kun asia ei edes mainita muissa vaihtoehdoissa?

Varjokaava päihittää muut vaihtoehdot juuri niissä seikoissa, joihin suunnittelu perustui: luontoelämyksiä tarjoavassa asumismuodossa, monimuotoisuuden turvaamisessa, Natura-alueiden säilyttämisessä ja virkistysalueiden laajassa tarjonnassa. On sääli, että jatkojalostukseen valittu kaavaluonnos ei ole kyennyt hyödyntämään varjokaavan tarjoamia suunnitteluvaihtoehtoja nykyistä enempää kohti aidosti kestävää kaupunkirakennetta.

Hyvää alkanutta vuotta 2012!

Tämä vuosi on minulle alusta alkaen hyvä. Aloitan työt Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen koordinaattorina. Akateemiselle pätkätyöläiselle vuoden pituinen määräaikainen työsuhde on iso asia. Työhön liittyy paljon muitakin arvoja kuin säännölliset tulot. Kun sinulla on työpaikka olet sisällä sosiaalisessa työympäristössä, kuulut johonkin ryhmään. Ulkopuolisena työttömänä, pätkätyöläisenä joutuu jatkuvasti vakuuttamaan muita ja itseään omista kyvyistään. On osoitettava muille olevansa aikaansaava, fiksu ja kyvykäs. Se on raskasta itselle ja perheelle. Vertaisryhmät ovat parasta terapiaa. Työvoimatoimiston koulutuspaketit tarjoavat ennen kaikkea uusia, mielenkiintoisia kontakteja muihin töitä innokkaasti hakeviin työttömiin.

Vuosi 2012 tulee olemaan muutenkin haastava ja mielenkiintoinen. Ensin presidentin- ja syksyllä kunnallisvaalit. Omalta kohdalta käyn syvää pohdintaa siitä olenko halukas ilmoittautumaan kunnallisvaaliehdokkaaksi. Seuraavalla valtuustokaudella (2013-2016) laaditaan Helsingin kaupungin alueelle uusi yleiskaava. Pelkästään se tosiasia velvoittaisi minut asettumaan ehdolle. Kaupungin maankäyttö- ja kaavoituspolitiikkaan täytyy saada mukaan luonnon monimuotoisuutta, paikallisia viheralueita ja ekosysteemipalveluita puolustavia henkilöitä.